perjantai, 13. lokakuu 2017

Minkä taakseen jättää...

Tunsin pelon jäytävän sisuskalujani odottaessani junan lähtevän Joensuun asemalta. Pelkäsin, että Lari olisi herännyt ja löytänyt kahvinkeittimen viereen jättämäni viestin. Tarkkailin laituria lähes pakonomaisesti, kunnes kuulin laiturilta kuulutuksen junan lähdöstä ja laituri alkoi liikua ikkunan takana. Uskalsin huokaista helpotuksesta ja hymyillä hieman itsekseni. Kaivoin puhelimeni laukkuni sivutaskusta ja etsin Joelin numeron. Muutaman hälytyksen jälkeen mies vastasi hieman unisena.

-Herätinko mä? Virnistin ja tiesin Joelin kuulevan sen äänestäni. En voinut enää olla hymyilemättä. Olin matkalla Tampereelle, Joelin luo. Takaisin entiseen elämääni.

-Eihän kello ole edes vielä mitään, Joel mumisi ja selvästi toivoi minun painuvan niin kauas kuin pippuri kasvaa. Vilkaisin hopeista rannekelloa, joka oli vasemmassa ranteessani.

-Melkein vartin yli seitsemän. Mutta ei sun tarvitse vielä herätä. Mä soitin vaan kertoakseni, että onnistui. Mä olen junassa ja olen Tampereella puolen päivän kieppeillä, kerroin ja sanoin soittavani myöhemmin uudelleen. Puhelun päätyttyä laitoin kuulokkeet korviin ja kaivoin kirjan esiin. Edessä olisi pitkä junamatka.

 

Vajaata viittä tuntia myöhemmin ajelehdin ihmisvirran mukana kohti Tampereen rautatieaseman asemahallia. Tiesin Joelin odottavan parkkipaikalla, mutta aivoni vaativat kofeiinia. Asemahallin R-kioskilla oli kuitenkin niin paljon jonoa, että päätin suunnata ulos. Joel kyllä pysähtyisi kahville, jos pyytäisin. Tiesin saavani sitä viimeistään hänen luonaan. Päästyäni ulos pysähdyin sytyttämään tupakan ja nautin tutusta vilinästä ympärilläni. Seurailin Rautatiesillan alitse tulevia autoja, enkä kiinnittänyt huomiota takanani kulkeviin askeliin.

-Pöö, kuului korvani vierestä ja säikähdin niin, että kiljaisin ja puoliksi poltettu savuke putosi sormistani. Käännähdin ja näin Joelin virnuilevat kasvot kaksikymmentäsenttiä omieni yläpuolella.

-Piruvie sun kanssas, kirosin ja löin nyrkkini miehen mahaan. Joel ähkäisi naurahtaen.

-Kiva nähdä suakin, tämä hymyili lämpimästi tarttuen maassa olevaan laukkuuni. Naurahdin ja painauduin miehen rintakehää vasten hymyillen. Tunsin Joelin huulet hiuksillani.

-Sä olet mulle muuten tupakan velkaa. Jollet sä olisi hiipinyt mun selän taakse ja säikäyttänyt, niin olisin saanut poltettua omani loppuun, totesin asettaessani aurinkolasit silmilleni kuin kunnon diiva ainakin. Joel naurahti eleelleni.

-Kuskin ovessa on, mies sanoi avatessaan takaluukkua ja nosti laukkuni sinne. Istahdin Primeran tutun ratin taakse ja otin oven kotelosta tupakka-askin. Tiesin, missä Joel piti savukkeitaan, sillä olin itsekin aina pitänyt samassa paikassa. Sytytin tupakan, enkä tehnyt elettäkään noustakseni kuskin penkiltä.

-Avaimet kiitos, pyysin käsi ojossa. Joel oli usein luottanut autonsa minun käsiin ja olin lähes aina ollut kuskina hänelle, Lennille ja Aatulle. Muutama kesä sitten olin käyttänyt Primeraa lähes joka päivä. Työmatkat olin kulkenut pyörällä tai rullaluistimilla. Vapaapäivinään Joel saattoi tulla hakemaan minut töistä ja olimme hakeneet jomman kumman pojista ja ystäväni Aadan kyytiin ja suunnanneet rannalle loppupäiväksi. Havahduin muistoistani Joelin lätkäistessä avaimet käteeni.

-Todellisuus kutsuu, mies naurahti ja kiersi auton toiselle puolelle. Heitin tupakantumpin maahan ja istuin kunnolla ratin taakse. Oli ihanaa tuntea taas polkimet jalkojen alla ja ratti käsissä. En ollut lähes kahteen vuoteen ajanut metriäkään ja pienen haparoinnin jälkeen Primera alkoi jälleen tuntua tutulta.

-Miten voi auton ratin takana istuminen tuntua näin hyvältä? Hymähdin vieressäni istuvalle Joelille.

-Koska sä olet viimeksi ajanut? Joel kysyi liiotellun pelokkaasti. Mietin hetken. Lari ei koskaan antanut minun koskea kallisarvoisen BMW:nsä rattiin, joten siitä oli pitkä tovi.

-Silloin kun mä Tampereella asuin. Ei Lari antanut mun ajaa bemarilla, koska sen kusipään mielestä naiset ei osaa muuta kuin kolaroida. Joskus mä kyllä mietin, että ryöstäisin sen taskusta avaimet ja lähtisin kruisailemaan pitkin Joensuuta. Mutta enpä koskaan sitten toteuttanut sitä, totesin ja käynnistin auton. Primera hyrähti käyntiin enkä voinut olla hymyilemättä.

-Jos hetki sitten oli jo sellainen fiilis, että olen kotona, niin nyt vielä enemmän, virnistin parhaalle ystävälleni ja tottuneesti seikkailin Tampereen keskustan liikenteessä.

-Mun puolesta saat ajaa niin paljon kuin huvittaa. Mä saan muutenkin ajaa ihan tarpeeksi, Joel otti apukuskin paikalla rennomman asennon ja avasi autosoittimen. Hymähdin kuullessani Disturbed-nimisen yhtyeen laulavan toisesta tavasta kuolla.

-Vieläkö sulla on tää levy? kysyin hymähtäen kaartaessani Kalevan ABC:n pihaan.

-Se on ollut soittimessa siitä asti, kun sä sen mulle annoit, Joel sanoi lempeästi ja sipaisi nenänpäätäni. Hymyilin ja väänsin virta-avaimesta.

-Kahvia, totesin ja nousin autosta.

 

Joel tiputti mun laukun eteisen lattialle. Mä rojahdin Joelin sohvalle ja huokaisin.

-Ihana olla kotona, naurahdin ja nostin jalat ylös. Joel tuli istumaan jalkopäähäni laitettuaan kahvin tippumaan.

-On sua täällä ikävöitykin, mies virnisti nostaessaan jalkani syliinsä. Hymyilin ja mietin elämääni ennen Joensuuhun muuttoa. Silloin mulla sentään oli ollut elämä.

-Totta kai te ootte ikävöinyt mua, sanoin virnistäen ja nousin hakemaan kahvia. Etsiessäni mukia itselleni löysin yhden hyvinkin tutun.

-Ai sulla on tää vielä tallessa? Riiputin etusormessani oranssia mukia, jonka kyljessä oli Nalle Puhista tutun tiikerin kuva. Joel oli tullut keittiöön kaappeja penkoessani ja hymyili tavalla, joka oli aikoinaan saanut polveni tuntumaan hyytelöltä.

-Tietenkin on. Eikä sitä ole kukaan muu saanut käyttää, Joel kertoi ja hipaisi sormenpäillään poskeani. Miehen kosketus vaikutti minuun kuin olisin saanut sähköiskun. Hymyilin ja kaadoin kahvia molempien mukeihin. Hain käsilaukustani savukeaskin ja painelin kahvini kanssa parvekkeelle. Saatuani tupakan sytytettyä vedin muutaman kerran syvään henkeä. Olin kuvitellut, että tunteeni Joelia kohtaan olisivat poissaoloni aikana muuttuneet. Olin odottanut niiden muuttuvan kaverillisempaan tai sisarellisempaan suuntaan. Mutta siitä päätellen, miten Joelin kosketus minuun vaikutti, ei ollut epäilystäkään tunteideni pysyneen samoina. Yritin kuitenkin estää itseäni odottamasta liikoja. Joel oli aina kohdellut mua kuin sisartaan. Itse olen niin tyhmä, että ihastun liian helposti. Poltin puolet savukkeestani ajatusten lentäessä. Mä en halunnut pilata ystävyyttäni Joelin kanssa, siksi mä en ollut puhunut miehelle mitään tunteistani silloin aikoinaan. Halusinko mä pilata kaikkea nytkään? Pelkäsin, että jos kuitenkin kertoisin Joelille romanttisista ajatuksistani, emme pystyisi enää suhtautumaan toisiimme yhtä luontevasti ja rennosti kuin tähän asti.

-Mitä mietit? Säpsähdin. En ollut huomannut parvekkeen oven käyvän ja Joelin ilmestyvän taakseni.

-Lähinnä sitä, mitä mulla oli ennen kuin muutin täältä pois, hymyilin ja tiputin loppuun palaneen savukkeen tuhkakuppiin. Istuin isoon korituoliin, joka oli aina ollut lempipaikkani Joelin parvekkeella.

-Miten niin oli? Ei me olla kadottu mihinkään, Joel laski kahvinsa pienelle pöydälle ja kyykistyi eteeni. Hymyilin vaisusti ja laskin katseeni käsissäni olevaan kahvimukiin.

-Eihän kaikki voi olla niin kuin ennen, sanoin hiljaa enkä nostanut katsettani. Mikään ei tosiaan voisi olla kuten kaksi vuotta sitten. Me kaikki olimme ihmisinä muuttuneet sinä aikana. Niin minä kuin Joelkin. Varmasti myös Lenni ja Aatu. Olin viimeisen tunnin aikana tajunnut, miten kovasti olin ikävöinyt ja kaivannut Joelia. Sitä, miten mutkattomasti saatoin olla oma itseni miehen seurassa.

-Miksei muka voisi olla? Riikka, mä olen ihan sama mies kuin kaksi vuotta sitten, Joel nosti hellästi leukaani niin, että näin hänen kasvonsa. Ehkä sä olet sama, mutta mä en, ajattelin hiljaa mielessäni.

-Jos sä oletkin, niin mä en ole, sanoin, laskin mukini Joelin mukin viereen ja nousin seisomaan. Menin parvekkeen kaiteen viereen ja nojasin siihen katsellen alas.

-Se Riikka, kuka asui Tampereella, on vain muisto enää. Joskus tuntuu kuin mulla olisi kaksi persoonaa. Joensuun Riikka ja Tampereen Riikka, sanoin hiljaa ja tunsin kurkkuani kuristavan. Viimeiset kaksi vuotta olin pitänyt kaikki tälläiset asiat sisälläni, ei Laria ollut kiinnostanut mikään muu kuin se, että oli saanut mut alistumaan tahtoonsa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana olin oppinut pitämään suuni kiinni tietyistä asioista. Mulla ei saanut olla omia kavereita, Larin oli pitänyt tuntea ne kaikki ihmiset joiden kanssa mä liikuin vapaa-aikanani. Ja mihinkään muualle, paitsi töihin, en päässyt yksin. Olin aina Larin kanssa. Ja jos mä juttelin jonkun miehen, vaikka Larin kaverinkin, kanssa niin se oli alkanut heti halailmaan ja pussailemaan mua muiden nähden. Yleensä Lari ei tehnyt sitä muuten kuin ollessamme kahden. Ja jos itse huomautin jostain Larin käytöksestä jonkun naisen seurassa, niin sain kuulla miten hänellä saa olla naispuolisiakin kavereita. Mutta hänen mielestään mulla ei saanut olla miespuolisia ystäviä tai kavereita.

-Voisi kai sanoa, että mä olen hukannut itseni. Aina kun olen ollut poissa Larin läheisyydestä, niin olen ollut oma itseni. Tai noh, mikä nykyään on minä omana itsenäni, totesin hiljaa tuulen heittäessä poninhännältä karanneita sortuvia kasvoilleni. Pyyhkäisin ne pois ja samalla muutamat poskilleni vierineet kyyneleet. En ollut edes tajunnut itkeväni.

-Mä en todellakaan ole sama ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Elämä on ollut liian kovaa, että se olisi mahdollista, sanoin ehkä hivenen tylyn kuuloisena, nappasin kahvimukini ja painelin sisälle. Lukittauduin kylpyhuoneeseen saadakseni hetken itselleni, rauhoittuakseni. Tiesin, ettei Joel tulisi painostamaan minua, kyselemään kaikkea oven läpi. Hän odottaisi, että olisin itse valmis kertomaan lisää. Uusia kyyneleitä vieri poskilleni. En ollut uskonut, että kun pääsisin takaisin Tampereelle, niin alkaisin itkeä miettiessäni parin vuoden aikana tapahtuneita asioita. Joelin huolehtivaisuus oli jotenkin liikuttavaa. Tampereelta poismuuttoni jälkeen olin tottunut siihen, ettei kukaan huolehtinut minusta. Ettei ketään oikeasti kiinnostanut pääni sisältö. Ehkä olin unohtanut sen, millainen Joel oli. Aiemmin olin luultavasti pitänyt Joelia ja hänen välittämistään itsestäänselvyytenä. Nyt kun olin useamman vuoden ollut ilman sitä, niin en muistanut miltä se tuntui kun joku oikeasti oli huolissaan ja välitti siitä, mitä ajattelin asioista. Miehen huolehtiminen tuntui jotenkin oudolta. Olin liikaa tottunut olemaan ilman sitä, että joku huolehti minusta. Niistin nenäni ja valelin kasvojani kylmällä vedellä. Katselin itseäni peilistä. Kirkkaanvihreät silmäni olivat punaiset itkemisestä. Tosin, en koskaan ollut hävennyt kyyneleitäni Joelin edessä. Tullessani olohuoneeseen huomasin Joelin olevan yhä parvekkeella. Hän oli aina aavistanut mielialani ja yksinolemisen tarpeeni. Menin hakemaan lisää kahvia ja nojailin keittiön ovensuuhun katsellen Joelia. Tiesin montakin ihmistä, jotka eivät olisi pitäneet Joelia mitenkään puoleensavetävän näköisenä. Minusta mies oli karskilla tavalla suloinen. Hänen luonteensa oli kuitenkin ollut se ratkaiseva tekijä, miksi olin häneen ihastunut. Olen sen kaltainen ihminen, joka muokkautuu porukan mukaan. Yhdessä seurassa olen tälläinen, toisessa taas toisenlainen. Mutta Joelin kanssa minun ei ole koskaan tarvinnut olla mitään muuta kuin oikeasti olen. En ole koskaan kokenut tarvetta ottaa hänen kanssaan minkäänlaista roolia.

-Kaikki hyvin? Joel kysyi katsahtaen minuun seisahtuessani hänen viereensä seisomaan. Hymyilin pienesti sanomatta sanaakaan. Sytytin uuden tupakan ja nojasin päätäni hänen olkavarteensa.

-Joskus oon miettinyt, miten sä olet jaksanut mua nämä kaikki vuodet. Tuntuu että mä olen yksi sekasotku koko ihminen. Välillä en saa itsekään selvää itsestäni, sanoin hiljaa ja tunsin kyyneleiden taas polttelevan silmäkulmiani. Räpyttelin kiivaasti, itkemiset oli tältä päivältä itketty. Joel hymähti.

-Kyllä mäkin monesti olen melkoinen sekasotku. Ja silti sä olet kestänyt mua. Jos ihminen on sulle niin tärkeä kuin sä olet mulle, niin kyllä sitä kestää, oli se millainen tahansa, hän sanoi ja kietoi kätensä olkapäilleni. Kiersin vapaan käteni miehen vyötäisille ja painoin pääni tämän rintakehälle. Olimme hetken aikaa ihan hiljaa, nautimme vain toistemme läheisyydestä. Hetki hetkeltä tuntui enemmän siltä, että olin juuri siellä, minne kuuluinkin.

 

Myöhemmin iltapäivällä istuskelin parvekkeella Joelin läträtessä suihkussa. Kaivoin puhelimeni caprien taskusta ja soitin Aadalle. Olin jo lyömässä luuria kiinni, kun tämä viimein vastasi.

-Riikka! Sustakin kuuluu joskus, Aada yritti kuulostaa kepeältä, mutta kuulin kuitenkin, että hän oli loukkaantunut, koska en ollut aikoihin pitänyt mitään yhteyttä.

-Joo tiedän, mä olen ollut helvetin surkea ystävä viime aikoina. Mutta ne on sellaisia asioita, mitä en halua puhelimessa selitttää. Voitaisko me nähdä, vaikka jo tänään? Kysyin ja hymyilin kuvitellessani miten Aadan aivot raksuttivat ymmärtääkseni sanomaani.

-Jos sä olet Joensuussa ja mä Tampereella, niin ei oikein onnistu näin nopealla aikataululla, Aadan ääni oli ivallinen. Kuulin Joelin tulevan suihkusta.

-Riikka? Joel huuteli mua ja näki sitten minun olevan puhelimessa. Hän muodosti äänettömästi ”sori” ja paineli takaisin sisälle. Kuulin Aadan henkäisevän toisessa päässä.

-Sä olet Tampereella! Aada hihkui ja en voinut olla nauramatta. Tajusin, miten paljon olin ikävöinyt myös Aadaa.

-Joo niin olen. Tulin aamupäivällä junalla. Mä punkkaan Joelin luona. Mutta nähtäiskö me tänään? Mä voin lainata Joelin autoa, niin mennään vaikka ajelemaan johonkin, ihan tyttöjen kesken? ehdotin ja toivoin ettei Joel tarvinnut itse autoa. Aada myöntyi ja sovimme että hakisin hänet tunnin kuluttua. Lupasin ilmoittaa jos en saisikaan autoa, keksisimme sitten jotain muuta. Hymyilin vapautuneesti, tapaisin Aadan taas. Menin makuuhuoneeseen, missä Joel oli vetämässä vaatteita ylleen.

-Tarvitko sä autoa nyt muutamaan tuntiin? Kysyin ja aloin purkamaan omia tavaroitani laukusta. Joelilla ei ollut päällään muuta kuin lähes valkoisiksi haalistuneet farkut ja minun oli pakko tehdä jotain etten olisi koskettanut miestä.

-Enpä kai. Oletko sä sitten menossa johonkin? Joelin äänensävy oli hieman huolestunut. Naurahdin.

-En mä Tampereen rajojen ulkopuolelle ole menossa. Tai no, riippuu mihin me ajellaan Aadan kanssa. Mä soitin sille äsken, mä lupasin tunnin päästä olla sen pihassa, selitin kaivaessani pesutarvikkeitani.

-Kyllä sä auton saat. Lenni on tulossa tänne kohta, niin me voidaan pelata sen aikaa, kun sä olet poissa. Joel virnisti. Hän kyllä tiesi, etten ollut koskaan mitenkään välittänyt poikien pelaamisesta. Olin silloin kehittänyt itselleni muuta tekemistä, ellei Aadakin ollut porukassa mukana. Hymyilin mennessäni miehen ohi ja pystymättä tukahduttamaan haluani, hipaisin hänen paljasta rintakehäänsä sormillani. Menin suihkuun juuri kun ovikello soi. Lenni varmasti, ajattelin riisuutuessani ja pujahdin juoksevan suihkun alle. Kuulin Lennin äänen oven takaa ja hymähdin itsekseni. Olin tämän päivän aikana huomannut, kuinka montaa ihmistä minun oli jäänyt ikävä muutettuani täältä pois. Ja miten ihana oli huomata, etteivät ne ihmiset olleet hävinneet mihinkään. Pesin itseni nopeasti ja kiedoin yhden pyyhkeen hiusteni ympärille ja toisen vartaloni verhoksi. Kun astuin kylpyhuoneesta ulos, huomasin poikien olevan parvekkeella. Hain tupakan ja menin myös ulos.

-Moro, tervehdin Lenniä. Lenni pyörähti ympäri ja hymyili.

-Riikka! Tämä huudahti ja halasi minua. Vastasin halaukseen ja vasta sitten nappasin sytkän pöydältä.

-On nimeni kaunis, totesin virnistäen istuessani korituoliin. Oli mukava nähdä Lenniä. Olin aina tullut hänen ja Aatun kanssa toimeen. Pojat eivät juurikaan kainostelleet juttujaan seurassani, ainakaan siksi että olin nainen. Olin usein ollut yksi jätkistä.

-Sä sitten olet palannut, Lenni totesi katseltuaan minua hetken.

-Ainakin väliaikaisesti, totesin enkä katsonut Joeliin. En ollut suunnitellut mitään, kuinka kauan olisin Tampereella. Poltin savukkeeni loppuun ja menin sisälle pukemaan päälleni. Kaivoin laukustani puhtaat alusvaatteet ja mustan mekon, jossa oli valkoinen vyö. Pukeuduin ja otin kosmetiikkalaukkuni vallatakseni eteisen peilin. Vilkaisin peilikuvaani. Sieltä katsoi takaisin vihreäsilmäinen mustatukka, jonka poskipäissä oli muutama kesakko. Pidin itseäni kohtalaisen sievänä, en varsinaisesti kauniina. Harjasin hiukseni laskeutumaan pitkin selkääni ja laitoin niihin hiussoljen, jota koristi valkoinen ruusu. Meikattuani kevyesti kokosin tavarani ja vein pussukan takaisin makuuhuoneeseen. Kaivoin laukustani valkoiset pistokkaat, joihin sujautin jalkani. Varmistin että käsilaukussani oli kaikki tarvittava; lompakko, tupakat ja puhelin. Menin olohuoneeseen, missä pojat olivat jo aloittaneet pelaamaan.

-Joel, onko auton avaimet missä? kysyin katseeni pyyhkäistessä olohuoneen pöytätasoja. Joel nousi sohvalta ja toi minulle kaksi avainta.

-Tässä on sulle oma autonavain, niin ei tarvitse aina kysellä multa. Ja mä en voi taata, että me ollaan täällä kun sä tai te tulette takaisin, niin siinä on myös kotiavain, Joel sanoi ja tiputti avaimet kämmenelleni. Kiitin ja liitin avaimet omaan avainnippuuni. Sanoin tulevani joskus, suukotin pikaisesti Joelin poskea, heilautin kättäni Lennille ja lähdin ovesta ulos.

 

Istuin Joelin Primeran konepellillä ja sytytin tupakan. Näin rappukäytävän ikkunasta miten Aadan ovi avautui ja paras ystäväni lähti laskeutumaan portaita. En voinut olla hymyilemättä.

-Moi, sanoin Aadan juostessa autolle.

-Riikka! tämä huudahti ja kapsahti kaulaani. Nauroin ja halasin naista lujaa.

-Kiesus, miten mulla on ollut ikävä sua, sanoin kun olin irroittanut otteeni hänestä. Katselin Aadaa hetken. Hänen hiuksensa olivat viimeksi olleet punaiset ja lyhyet, nyt ne ylsivät lapaluihin ja olivat hunajanvaaleat. Muuten Aada ei ollut muuttunut lainkaan.

-Olisit soitellut useammin, hän sanoi moittivaan sävyyn ja mulkaisi minua. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin viimeiset kaksi vuotta laiminlyönyt parasta ystävääni melko roimasti. En vain ollut sietänyt Larin jatkuvia kyselyitä siitä, kenen kanssa puhuin.

-Mä selitän miksi mä en ollut niin aktiivinen pitämään yhteyttä. Mihin me mennään? heitin tupakantumpin kadulle ja siirryin ratin taakse. Avasin ikkunan, jotta viilentävä kesätuuli pääsi autoon. Käänsin virta-avaimesta auton käymään ja laskin aurinkolasit silmilleni. Aada istui viereeni ja lähdin ajamaan sen ihmeemmin ajattelematta päämäärää.

-Miten sä yhtäkkiä sait päähäsi Tampereelle lähteä? Eihän sua ole kahteen vuoteen kiinnostanut tänne tulla, Aada kysyi suorasukaiseen tyyliinsä. Pysähdyin liikennevaloihin enkä hetkeen sanonut mitään. Mikä minut tosiaan oli saanut lähtemään tänne takaisin? Tosin tiesin sen kyllä.

-Joel, sanoin lyhyesti valojen vaihtuessa vihreäksi. Joel tosiaan oli se pääsyy, miksi halusin tulla takaisin.

-Toki te muutkin. Joel vain sai valettua muhun sitä rohkeutta että oikeasti lähdin miettimättä sen enempää, kerroin. Huomasin ajaneeni Pyynikille, missä vietimme porukalla paljon aikaa ennen muuttoani.

-Miten olisi munkkikahvit? kysäisin hymyillen Aadalta sammuttaessani auton. Olimme monesti käyneet nauttimassa Tampereen parhaat munkit kahvin kera. Nousimme autosta ja kävelimme sisään kahvioon. Siellä oli mukavan viileää ulkona paahtavan helteen jälkeen. Ostimme munkit ja juomat ja menimme pöytään. Avasin limsapulloni, en halunnut kahvia tällä helteellä.

-Miten niin Joel sai suhun rohkeutta? Eihän Lari nyt voinut sua estää näkemästä ystäviäsi, Aada ihmetteli sekoitellen kahviaan. Naurahdin katkerasti.

-Eikö? Lari nimenomaan on se syy, miksi mä en ole sinuunkaan pitänyt yhteyttä, sanoin pystymättä peittämään ääneeni tullutta katkeruutta ja kiukkua. Aada katsoi minuun hieman ihmeissään ja samassa huomasin kertovani kaiken, mitä oli viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut. Kerroin kaikki Larin temput ja miten hän oli yrittänyt pitää minut jonkinlaisessa talutusnuorassa. Kun sain kertomukseni loppuun, niin Aadan ilme oli tyrmistynyt.

-Eihän tuollaista tarvitse kestää, hän sanoi hiljaa. Kahvilaan oli tullut muitakin kesäpäivän viettäjiä.

-Eipä mulla juurikaan ollut paikkaa mihin lähteä karkuun. Pari viikkoa sitten Larin ollessa illan töissä, tai en mä tiedä oliko se edes töissä, mä soitin Joelille. Silloin me sovittiin tästä, että tulisin tänne. Mä olen nyt kesälomalla ja sen ajan aion olla Tampereella, kerroin pyyhkien suuni munkin sokereista. Jatkosta en osannut sanoa Aadallekaan mitään varmaa. Olisihan minun kuitenkin palattava Joensuuhun. Ainakin hakemaan omaisuuteni sieltä. Pyyhkäisin munkin murut mekoltani ja Aada nousi viemään kahvimukinsa astiavaunuun. Kiitimme myyjää ja lähdimme ulos. Avasin auton ovet ja sytytin tupakan.

-Jos sä muutat takaisin Tampereelle niin mitä sitten? Aada kysyi istuessaan pelkääjän paikalle. Käynnistin auton ja lähdin ajamaan jälleen.

-Jaa-a. Hemmetin hyvä kysymys. Tietty mä voisin pyytää yhtiön sisäistä siirtoa Tampereelle, sanoin. En ollut miettinyt ollenkaan työkuvioitani. Olin vain keskittynyt siihen, että pääsisin pois Larin läheltä, pois Joensuusta, takaisin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa viihdyin ja joita rakastin.

-On mulla vielä reilut kolme viikkoa aikaa miettiä, totesin pysähtyessäni valoihin. Vaihtaakseni puheenaihetta tiedustelin, mihin Aada haluaisi seuraavaksi mennä.

-Mun tekis mieli vähän lonkeroa tai jotain muuta alkoholipitoista. Mullakin alkoi tänään viikon loma, Aada virnisti ja virnistin takaisin. Ajoin Pyynikin rantaan ja soitin Joelille.

-Hei. Mietittiin Aadan kanssa, josko vähän ryypiskeltäisi tänään. Juodaanko me tyttöjen kesken vai lähdettekö te Lennin kanssa messiin? Kysyin miehen vastatatessa puhelimeen. Sytytin tupakan odottaessani Joelin vastausta.

-Mulle kyllä käy. Odotas hetki. Lenni! Kuulin Joelin huutavan johonkin kauemmas. Kuulin ääniä taustalta, en kyllä saanut selvää Lennin vastauksesta.

-Lenni menee illaksi töihin. Eikä muakaan nappaa ottaa, mutta mä voin olla teille kuskina, jos ette halua meillä tai Aadalla istua, Joel kertoi Lennin lopetettua mölinänsä taustalla. Kerroin Joelin terveiset Aadalle ja sovimme että menisimme ensin meille ja sopisimme sitten loppuillasta.

 

Myöhemmin alkuyöstä istuskelin parvekkeella siiderilasin kanssa. Olimme olleet koko illan ajelemassa minun ja Aadan ryypiskellessä. Olimme tulleet hetkeksi Joelin luo ja nyt Joel oli viemässä Aadaa takaisin kotiin. Minä nautin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Mietin, viitsisinkö pilata onnistunutta iltaa kertomalla Joelille kaiken sen, mistä olin saanut kärsiä Larin kanssa. Ehkä päivällä käymämme keskustelu oli antanut hieman osviittaa, mutta ei kertonut läheskään koko totuutta. Siitä helvetistä kenellekään ei ollut mitään aavistusta. Mutta ehkä Joelin olisi aika tietää. Ajatukseni keskeytti sisältä kuulunut kolahdus, joka kertoi Joelin palanneen. Nousin ja menin itsekin sisälle. Yllätyksekseni Joelin käsissä oli kaksi McDonaldsin paperipussia.

-Mä ajattelin, että sulla on varmaan nälkä, mies hymyili ja ojensi toisen pussin minulle. En voinut olla hymyilemättä.

-Mietin kyllä, että soitanko ja pyydän tuomaan jotain roskaruokaa. Sä selvästi luet mun ajatuksia, naurahdin ja varvistin suukottamaan Joelin poskea.

-No etpä sä ole tänään kauheasti syönyt, hän mulkaisi minua syyttävin silmin. Virnistin. Joel oli aina huolehtinut siitä, että söin tarpeeksi. Olin kuunnellut monet saarnat siitä, miten söin huonosti ja niin edelleen. En yleensä välittänyt siitä. Moneen kertaan olin tolkuttanut Joelille kuinka olin jo iso tyttö ja osasin huolehtia itsestäni. Joskus aikoinaan se oli tuntunut hieman ärsyttävältäkin, nyt se oli enimmäkseen hellyyttävää.

-Olenpa mä pysynyt hengissä viimeiset kaksi vuotta ilman sun huolehtimistakin, hymähdin istuutuessani sohvalle. Avasin paperipussin ja hampurilaisen tuoksu sai vatsani kurnimaan äänekkäästi.

-Mutta sä olet ainakin kymmenen kiloa laihempi kuin täällä asuessasi, Joel huomautti ja istui viereeni. Moni olisi loukkaanutunut moisesta kommentista, mutta minä tunsin Joelin. Ei hän pahaa tarkoittanut.

-No, tunnethan sä mut. Silloin kun mulla on asiat päin helvettiä, mä en juurikaan syö, totesin onkiessani pussista ranskalaisen perunan. Istuimme vaiti ja keskityimme syömiseen. Kun olin saanut hampurilaiseni syötyä, Joel vilkaisi minuun jotenkin vaikean näköisenä.

-Saanko mä kysyä jotain? mies nojautui selkänojaa vasten ja katseli minua. Kasvoilla oli sellainen ilme, jota en osannut tulkita. Nyökkäsin.

-Mitä Joensuussa tapahtui? Mitä sun ja Larin välillä tapahtui? tunsin Joelin katseen itsessäni. Nielaisin, enkä sanonut mitään. En voinut katsoa miestä silmiin ja tunsin punan nousevan poskilleni.

-Lari ikään kuin piti mua talutusnuorassaan. Mä en saanut tehdä tai käydä missään sen tietämättä. Mä olin henkisesti Larin vanki. Tunsin koko ajan näkymättömät kahleet ranteissani ja nilkoissani. Ilman sua mä en olisi uskaltanut lähteä sieltä, nostin katseeni mieheen, joka oli aina ollut tukenani. Johon saatoin aina luottaa. Joel hymyili pienesti ja silitti poskeani.

-Mikset sä kultapieni ole kertonut tästä aiemmin? mies kysyi hiljaa pidellen edelleen kättä poskellani.

-Mä häpesin. Jotenkin Lari sai minut uskomaan, että hänen luottamuksen puutteensa on minun vikani. Että mä olin tehnyt jotain, minkä vuoksi mua piti vahtia kuin haukka. Vasta parin viimeisen kuukauden aikana aloin tajuta, ettei vika ollutkaan minussa. Vaan Larissa. Silloin tajusin, että minun oli päästä sieltä pois. Mahdollisimman kauas siitä kaikesta helvetistä. Mun piti päästä sinne, missä mä olin onnellinen, katsoin Joelin silmiin hymyillen vaisusti.

-Takaisin Tampereelle. Takaisin sun luo. Mä en voi kuvailla sitä onnentunnetta, kun mä nousin junasta ja kun mä näin sinut. Ihan kuin olisin elänyt viimeiset kaksi vuotta ilman aurinkoa ja nyt se paistaa taas. Mä tunnen olevani taas elossa, sanoin naurahtaen hieman.

-Menipä taas syvälliseksi, yritin lyödä leikiksi ja nousin sohvalta. Laitoin roskat roskiin ja nojasin hetken tiskipöytään rauhoittuakseni. En olisi halunnut ajatella Laria. En kuitenkaan voinut estää sieluni silmien näyttämästä hänen kasvojaan. Nyyhkäisin ääneen ja koitin tukahduttaa sen kyynelten vieriessä poskilleni. Joel oli kuitenkin kuullut sen ja tuli taakseni. Tunsin miehen lämpimän hengityksen niskassani, kun hän kietoi kätensä ympärilleni. Nojauduin hänen rintakehäänsä vasten ja jatkoin tarinaani.

-Se oli yhtä helvettiä. Mulla ei ollut ketään, kuka olisi ollut mun tukenani. Ei ketään, kenelle mä olisin voinut kertoa totuuden Larista. Kaikki näkivät vain sen silkoisen ulkokuoren ja pitivät meitä täydellisenä parina. Ei kukaan olisi uskonut mua. Mä olin aina se ulkopuolinen, loinen joka vain oli porukan mukana. Mä en edes pysty laskemaan niitä iltoja, jolloin mä menin nukkumaan toivoen, etten heräisi aamulla. Mä halusin kuolla. Silloin tuntui, että se oli ainoa keino päästä Larista eroon. Monesti suunnittelin itsemurhaakin, vaikka tiesin ettei musta olisi koskaan tekemään sitä. Sen miettiminen sai sen ahdistuksen helpottamaan edes hetkeksi. Mä en enää välittänyt siitä, mitä mulle tapahtui. Toivoin vain pääseväni pois. Mä olen viimeiset puolitoista vuotta katunut sitä, että muutin pois täältä. Joka vitun päivä mä olen toivonut, että aikaa voisi kääntää taakse päin, ääneni sortui ja aloin itkeä kunnolla. Joel käänsi kasvoni itseensä päin ja piti sylissään. Nyyhkytykseni loputtua mies työnsi minua kauemmas ja nosti leukaani ylös niin, että kohtasin hänen katseensa. Kyyneleet valuivat edelleen kasvoilleni.

-Riikka rakas. Mikään ei ollut sun syytäsi. Etkä sä koskaan ole yksin, mä olen tässä. Oon aina ollut ja tuun aina olemaan, Joel kuiskasi ja pyyhki hellästi märkiä poskiani. Painoin kasvoni takaisin hänen rintakehäänsä ja vedin syvään henkeä.

-Kyllähän mä sen nyt tiedän. Ja olen aina tiennyt, ehkä mä vain unohdin sen kaiken sen keskellä. Enkä mä uskaltanut soittaa sulle, Lari luultavasti tutki mun puhelimen aina kun en ollut paikalla, kerroin ja otin tiskipöydältä palan talouspaperirullasta. Niistin nenäni ja huokaisin. Tunsin vuosia sisälläni painaneen ahdistuksen katoavan pala palalta. Kerrankin olin voinut kertoa kaikesta jollekin, joka otti minut tosissaan.

-Jotenkin tuntuu, että mä pilasin illan, hymyilin hieman surumielisesti. Joel tuhahti.

-Etkä pilannut. Mähän kysyin siitä. Jos sä olisit sanonut, ettet halua kertoa siitä, niin olisin antanut asian olla. Kyllä mä sua sen verran tunnen, että tiesin sun kertovan sitten kun olisit itse siihen valmis. Kultapieni, Joel hymyili ja silitteli hiuksiani. Tuttu hellyyttelynimi sai perhoset taas lentelemään vastsassani. En oikein tiennyt miten suhtautua Joelin hellyydenosoituksiin. Pelkäsin..niin mitä? Joelin menettämistä? Itseni satuttamista? En tiennyt itsekään. Toisaalta kuitenkin kaipasin miehen kosketusta. Sitä tunnetta, jonka se sai aikaan. Tältä illalta avautumiset kuitenkin saivat riittää. En aikonut kertoa Joelille siitä, mitä häntä kohtaan tunsin. En ainakaan vielä. Irrottauduin Joelista ja menin kylpyhuoneeseen pesemään kasvoni ja hampaani. Kaivelin vaatelaukkuani ja kirosin ääneen. Olin unohtanut kaikki isot, vanhat t-paitani Larin luo.

-Mitä nyt? Joel kysyi makuuhuoneen ovelta ja kerroin. Mies avasi vaatekaappinsa ja heitti minulle yhden paidoistaan. Vaihdoin vaatteet hänen kaivaessa eteisen kaapista toista peittoa ja pussilakanaa. En voinut olla nuuhkaisematta paitaa. Joelin tuttu tuoksu leijui nenääni ja sai oloni tuntumaan turvalliselta. Pujottaessani peittoa pussilakanan sisään tajusin, ettemme olleet puhuneet mitään nukkumapaikastani. Vanhasta tottumuksesta olin ajatellut nukkuvani Joelin vieressä.

-Huolitko sä mut viereesi vai häädätkö sohvalle? kysyin virnistäen miehen tullessa kylpyhuoneesta.

-Ehkä mä voin ottaa sut viereeni jos lupaat olla kunnolla, hän virnisti ja pörrötti hiuksiani. Naurahdin.

-Ai minä olisin kunnolla? Paraskin puhuja. Kuitenkin mä taas havahdun siihen, kun sä rutistat mut hengiltä, tönäisin Joelia olkapäähän.

-Eipä se sua ennenkään ole haitannut, mies sanoi lämpöä äänessään. Hymyilin vaikka sisälläni myllersi.

-Sanoinko mä että se haittaa? kysyin ja livahdin tupakalle. En saanut antaa ihastukselleni ylivaltaa. Joel kyllä tiesi, että hän oli minulle rakas ja tärkeä. Todellisuudessa kuitenkin tunteeni olivat paljon ystävyyttä syvempiä. Tumppasin savukkeeni ja lähdin sisälle. Tiesin, ettei Joel painostaisi minua mihinkään. Kävin keittiössä juomassa vettä. Jotenkin minua hermostutti mennä Joelin viereen. Laskiessani lasia tiskipöydälle huomasin käsieni tärisevän. Idiootti, mollasin itseäni. Sehän on vain Joel. Lukemattomat kerrat olin nukkunut hänen vieressään. Vedin muutaman kerran syvään henkeä ja astelin makuuhuoneeseen. Joel oli jo peiton alla ja pujahdin hänen viereensä oman peittoni alle. Mies virnisti minulle ja kaappasi kainaloonsa. Naurahdin ja painauduin häntä vasten.

-Kuin mä en olisi koskaan tästä lähtenytkään, hymähdin hengittäen Joelin tuoksua sisääni. Mies siveli olkavarttani ja naurahti hiljaa.

-Alkuun sun muuton jälkeen mä en osannut moneen kuukauteen nukkua kunnolla. Monta kertaa yössä heräsin kun se puoli sängystä olikin tyhjä. Aina olin jo nousemassa katsomaan ootko sä parvekkeella tai jossain, mutta sitten muistin että ootkin melkein toisella puolella Suomea. Ainakin lähemmäs puoli vuotta mä nukuin sohvalla, Joel sanoi hiljaa. Nielaisin. En tiennyt mitä sanoa. Olin kuvitellut, että erossa olo Joelista ja muista oli ollut vain minulle vaikeaa. Selvästikin olin ollut väärässä. Jotenkin minusta alkoi tuntua etten ollut ollut yksin tunteideni kanssa.

-Mä olin niin tottunut että sä olit täällä. Siksi en ensin halunnut olla edes kotona. Lähes asuin Lennin tai Aatun luona, kävin kotona vaan nukkumassa. Sitten kun mulla iski tajuntaan se, ettet sä tulisi takaisin, niin mä lähes linnottauduin tänne. Kävin vaan töissä. Ei mua saanut lähtemään mihinkään, ei baareihin tai mihinkään muuallekaan. Pikkuhiljaa se meni ohi, mutta silti joka päivä mietin, että mitä sulle kuuluu ja suunnittelin soittavani sulle. Ja nyt sen jälkeen mitä sä kerroit, millaista sun elämä siellä oli, niin mua kaduttaa etten mä soittanut, Joelin ääni värisi hienoisesti. Tunsin kyyneleiden polttavan silmiäni. Ilmeisesti avautumiset eivät olleet tältä illalta ohi.

-Ethän sä voinut tietää millaiseen helvettiin mä olin pääni työntänyt. Ja nythän kaikki on hyvin, mä olen taas täällä. Ja vaikka sä olisit soittanutkin, niin mitä sä olisit voinut tehdä. Et yhtään mitään, käänsin pääni Joeliin päin ja katsoin häntä silmiin. Saatoin vain kuvitella sen tuskan Joelin silmissä lähtöni jälkeen. Saman tuskan, joka oli minun aiheuttamani.

-Enpä kai. Mutta kyllä se silti kaduttaa, mies katsoi takaisin ja näin pilkahduksen tuskaa noissa niin tutuissa sinivihreissä silmissä.

-Joel, nostin käteni sivelemään parransängen peittämää poskea. Halusin saada sen tuskan pois, häivyttää sen.

-Mä en ole lähdössä mihinkään. Mä olen tämän lähes vuorokauden aikana tajunnut, miten paljon mä olen kaivannut tänne. Sun luo, kaikkien näiden ihmisten luo. Mä en aio palata Joensuuhun, muuten kuin hakemaan tavarani. Mä muutan takaisin Tampereelle. Takaisin kotiin, sanoin hiljaa ja hymyilin pienesti. Kiedoin käteni Joelin ympärille ja rutistin itseni häntä vasten. Tunsin miehen otteen tiukkenevan ympärilläni. Mieleni teki suudella Joelia, mutta sain kuitenkin hillittyä itseni. Olimme ennenkin pusutelleet, mutta silloin se oli ollut enemmänkin kaveripohjalta. Nyt se ei olisi, ei ainakaan minun puolelta.

-Mitäs me huomenna tehdään? kysyin Joelin otteen hellittäessä ja käännyin selälleni katselemaan kattoon. Jotenkin en nyt pystynyt katsomaan miehen kasvoja.

-Mä ainakin nukun niin myöhään kuin mahdollista. Ja sä et sitten herää joskus kukonlaulun aikaan kolisteleen keittiöön, Joel murahti ja mulkaisi minua. En voinut olla nauramatta.

-Ja miksen? Eikö se sananlasku sanokin, että aikainen lintu madon nappaa, virnistin ja käännyin katsomaan Joelin kasvoja. Kiljaisin, kun Joel yhtäkkiä kaappasi minusta kiinni ja lukitsi osittain alleen.

-Jos kello on vähemmän kuin kymmenen kun mä herään niin sä olet vainaa, mies murisi ja minä vain nauroin. Tajusin, että väsymys alkoi ottaa vallan, enkä voinut lopettaa nauramista.

Vaivoin tajusin Joelin ottaneen tyynynsä ja yritti painaa sen kasvoilleni hiljentääkseen minut. Nauraen taistelin vastaan, mutta tiesin sen alusta asti hyödyttömäksi. En ikinä voittaisi Joelia taistelussa, olin kokenut sen moneen kertaan.

-Rauha, rauha! huusin naurunpuuskani hieman laannuttua. Joelin kasvot virnuilivat yläpuolellani. Huohotin ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Tunsin jonkinlaista mielihyvää. Samanlaista pelleilyä olimme aiemminkin pitäneet. Ehkä jotkut olivat ajatelleet, että meidän välillä olisi ollut muutakin kuin syvää ystävyyttä. En ollut juuri aiemminkaan välittänyt muiden mielipiteistä tai siitä miltä meidän pelleily näytti ulkopuolisen silmin. Olimme kuitenkin aina Joelin kanssa tienneet, missä mentiin. Joel oli aina ollut mulle kuin veli. Tosin, jos Joel olisi ollut mun oikea veli, niin tuskin olisin ihastunut mieheen, muistutin itseäni ja tunsin poskieni alkavan punoittaa. Voi helvetin helvetti. Miten mä selviäisin seuraavista kolmesta viikosta Joelin lähellä ilman, että paljastaisin tunteeni vieressäni makaavaa miestä kohtaan?

 

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen, joka siivilöity kasvoihini verhojen raosta. Kurotin puhelimeni lattialta ja vilkaisin kelloa. Jouduin katsomaan ajan kahteen kertaan ennen kuin ymmärsin sen todella olevan tulossa yksi iltapäivällä. Käännyin kohti Joelia töniäkseni miehen hereille, mutta puolet sängystä olikin tyhjä. Kun aloin kuulostelemaan asunnon ääniä, niin kuulin astioiden kilinää. Venyttelin pitkään ja hartaasti ja jäin tuijottamaan verhojen välistä paahtavaa aurinkoa. Jotenkin oli epätodellista herätä Joelin sängystä. Epätodellista, mutta kuitenkin samaan aikaan tuttua ja turvallista. En muistanut koska viimeksi olin nukkunut iltapäivään saakka. Joensuussa halusin aina herätä ennen Laria, saadakseni olla edes hetken yksin. Aamusta juostussa lenkissä oli jotain rauhoittavaa. Täällä en kokenut pakonomaista tarvetta olla yksin. Tiesin Joelin antavan minulle omaa tilaa, jos sitä tarvitsisin. Ei minun tarvitsisi muuta kuin pyytää. Ajatukseni keskeytyivät, kun makuuhuoneen ovi aukeni ja Joel tuli sisään kahden kahvimukin kanssa.

-Ai sä oletkin jo hereillä, mies hymyili ja ojensi Tikru-mukin minulle. Virnistäen nousin istumaan ottaakseni mukin vastaan. Joel istui sängyn reunalle ja yllätyksekseni suuteli minua. Huultemme kosketus sai sähköiskun kiirimään koko kehoni läpi ja jokaisen hermopään kihelmöimään. Miehen huulet omiani vasten tuntuivat tutuilta ja kuin omasta tahdostaan käteni nousi hänen poskelleen. Vastasin suudelmaan koko olemuksellani. Kun Joel vetäytyi pois, tunsin pettymyksen vihlaisun. Onnistuin kuitenkin hymyilemään.

-Tälläisiin herätyksiin voisi tottua, hymähdin oikoessani toisen jalkani peiton päälle. En voinut estää sävähdystä miehen koskettaessa paljasta ihoani.

-Ehkä sä vielä totutkin sinä aikana, kun nukut yösi mun sängyssä, Joel naurahti ja siveli säärtäni. Kehoani kihelmöi. Halusin hypätä miehen syliin, halusin koskettaa häntä. En ollut aikoihin tuntenut moista seksuaalista halua. Larin kanssa ei sellaista ollut aikoihin. Joelin käsi vaelsi jalkaani ylöspäin. En sanonut mitään, tuijotin vain Joelin silmiin. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Laskin kahvimukini lattialle irroittamatta katsettani miehestä. Aivan kuin hän olisi lumonnut minut. Joel siirtyi lähemmäs, hänen kätensä tuntui painavalta lantiollani.

-Joel..yritin sanoa, mutta ääni juuttui kurkkuuni. Samassa tunsin jälleen Joelin huulet omillani. Tällä kertaa suudelma oli täysin erilainen kuin aiemmin. Ensimmäinen suudelma oli ollut samanlailla leikittelevä, tarkoitukseton kuin ennenkin. Samanlaisia suudelmia olimme vaihtaneet kymmeniä. Mutta tämä suudelma todellakin tarkoitti jotain, oli haluava. Olin kahden vaiheilla. Halusin Joelia, mutta en tiennyt, oliko kovin viisasta mennä suudelmaa pidemmälle.

-Joel...laskin käteni miehen rintakehälle ja vetäydyin pois. Näin hänen silmissään saman pettymyksen jonka olin itse tuntenut hetkeä aiemmin. Joel siirtyi kauemmas.

-Sori.. Mä ymmärsin väärin, Joel sanoi nolon näköisenä tuijottaen mukiaan. Nousin kunnolla istumaan, otin mukin hänen käsistään ja laskin sen lattialle omani viereen. Otin miehen kasvot käsieni väliin ja kiinnitin katseeni hänen silmiinsä.

-Väärin? Et sä käsittänyt väärin. Mutta mieti meidän ystävyyttä, sitä sidettä mikä meillä on ollut vuosia. Mä haluan sua, mutta samaan aikaan mä en halua pilata parasta ihmissuhdetta, joka mulla on koskaan ollut. Kukaan ei ole koskaan merkinnyt mulle yhtä paljon kuin sä. Mä olisin halunnut tätä jo vuosia sitten. Mutta mä pelkäsin. Pelkäsin, että yhteinen yö, muuten kuin nukkuen, olisi muuttanut meidän välejä ja olisin menettänyt sut. Jos meidän välit menis pilalle, syystä tai toisesta, niin mun olisi sama palata Larin luo siihen helvettiin, mistä mä lähdin sun takias, vedin henkeä ja odotin Joelin reaktiota purkaukseeni. En ollut koskaan kertonut hänelle, mitä todellisuudessa tunsin häntä kohtaan. Odotin miehen järkyttyvän, mutta sainkin järkyttyä itse. Joel suuteli minua jälleen, tällä kertaa hellästi ja, parempaa sanaa sille ei ole, rakastavasti. Olemukseni taisi kieliä äimistyksestä, sillä tunsin Joelin huulten kaartuvan hymyyn omiani vasten.

-Miksi sä et ole aiemmin kertonut? hän kysyi ja laski kätensä jälleen lantiolleni. Mietin, voisinko kertoa totuuden, Mitä hävittävää mulla enää olisi?

-Oikeastaan siinä oli monta tekijää. Sä olit kihloissa Islan kanssa. Siihen aikaan mun tunteet oli lähinnä sisarelliset. Sä olit kuin isoveli. Alkuunhan me ei kauheasti vietetty aikaa yhdessä muuten kuin isommassa porukassa. Sitten kun Isla vietti aikaa Rovaniemellä ennen isänsä kuolemaa, me alettiin viettämään aikaa kahdestaankin. Silloin mä tutustuin suhun paremmin, aloin nähdä sun pinnan alle. Ja mä pidin näkemästäni. Kuus vuotta sitten vappuna mä tajusin ekan kerran ihastuneeni suhun. Me oltiin silloin Koskipuistossa Aadan ja sen silloisen poikaystävän kanssa juhlimassa. Aada ja Henkka häipyivät keskenään ja sä kävelit mun kanssa Kissanmaalle. Sen jälkeen mä halusin viettää sun kanssa yhä enemmän aikaa. Susta alkoi tulla mulle tärkeä ja tukipilari. Suhun mä saatoin luottaa, asiassa kuin asiassa. Meidän kaveruus syveni parhaaksi ystävyydeksi, mitä mulla on koskaan ollut. Mä aloin olemaan mustis Islalle, koska se sai olla sun lähellä niin paljon kuin halusi. Vuosien aikana mä aloin hyväksymään sen, että meidän välillä ei tulisi olemaan mitään ystävyyttä enempää. Mä olin onnellinen, että sä olit mun elämässä, edes parhaana ystävänä. Mä en koskaan pitänyt todennäköisenä, että te Islan kanssa laittaisitte lusikat jakoon. Sä varmaan muistat sen Nooan, jonka kanssa mä seurustelin nelisen vuotta sitten. Olihan se hyvä tyyppi ja ihan söpökin, mutta todellisuudessa se kundi ei kiinnostanut mua muuten kuin kaverina. Nooa oli laastari, jolla mä koitin paikata sitä, etten voinut olla sun kanssa. Sitten sä pudotit pommin. Isla oli lähtenyt eri suuntaan, keskeytin monologini hetkeksi. Olin pitänyt nämä asiat sisälläni viimeiset kuusi vuotta. Yllättävän helposti kuitenkin pystyin niistä puhumaan.

-Mulla alkoi toivo herätä. Mä olin jo haudannut haaveeni meistä kahdesta, alkanut henkisesti varautumaan siihen, että jonain päivänä joutuisin katsomaan kuinka sä naisit Islan. Kukaan, ei edes Aada, tiennyt mun tunteista. Mä olin kuukausia aiemmin eronnut Nooasta. Eikä mun ollut tarkoitus alkaa tyrkyttään itseäni Islan tilalle. Tajusin, ettei se ero sullekaan ollut helppo ja parhaan ystävän kanssa naiminen tuskin olisi helpottanut asioita. Niinpä mä jäin taustalle odottamaan, että sä voisit alkaa taas ajattelemaan uutta parisuhdetta ja koitin olla tukena tarvittaessa. Kuitenkin samaan aikaan yritin olla näyttämättä sitä, että odotin sun..toipumista voisi kai sanoa. Mä jatkoin elämääni kuten siihenkin asti. Ja sitten mä tapasin Larin. Mä kuvittelin, ettei kukaan voisi mennä sun ohi. Ettei kukaan muu voisi viedä multa jalkoja alta. Mutta Lari onnistui siinä ja mä rakastuin päättömästi. Se kohteli mua alkuun kuin prinsessaa. Osti kukkia, vei ulos syömään ja niin edelleen. Kyllä sä tiedät. Mä en koskaan ollut aiemmin tuntenu itseeni niin hemmotelluksi. Eihän me oltu yhdessä kuin puolisen vuotta kun muutettiin Joensuuhun. Siellä sitten Larin oikea luonne paljastui. Ja nyt ollaan tässä, päätin selitykseni. Tunsin oloni huojentuneeksi ja kevyemmäksi. Nyt Joel tiesi kaiken. Mulla ei ollut enää mitään salattavaa. Otin mukini lattialla ja hörppäsin siitä. Irvistin, kahvi oli ehtinyt jäähtymään selitykseni aikana. Joel pyöritti sormiaan alaselälläni.

-Mun pitää myös tunnustaa jotain. Silloin kun me erottiin Islan kanssa, niin syyksi mä sanoin, että olin ihastunut toiseen. Eihän meidän suhde ollut enää aikoihin ollut sellainen kuin joskus ennen. Me oltiin loppuajasta yhdessä enää tottumuksesta. Mentiin eri teitä jo pidemmän aikaa. Islahan muutti takaisin Rovaniemelle meidän eron jälkeen. Mä tukeuduin silloin suhun melko paljon. Ensi alkuun se mun ihastuminen oli tuulesta temmattu syy erolle. Mutta sitten sen jälkeen mä tajusin, että se olikin totta. Mä olin ihastunut suhun Riikka. Mä tiedän, miltä susta tuntui nähdä mut Islan kanssa. Mä tunsin ihan samoin silloin, kun sä aloit liikkumaan Larin kanssa. Vähän ennen sun muuttoa, mä olisin halunnut kertoa sulle tän kaiken. Mutta en sitten raaskinut, sä vaikutit niin onnelliselta ja suunnittelit muuttoasi. Mä ikään kuin jäin nuolemaan näppejäni, Joel kertoi katse välissämme olevassa peitossa. En tiennyt mitä sanoa. Olin kuvitellut olleeni yksin tunteideni kanssa. Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olin ollut tietämättäni syyllinen Joelin eroon Islan kanssa. Vaikka silloin edes Joel ei ollut tajunnut ihastumistaan, niin silti se tuntui jotenkin väärältä.

-Mä olen aina kuvitellut, että nää tunteet on yksipuolisia, kerroin enkä uskaltanut katsoa tai koskettaa miestä. En oikein tiennyt miten nämä tunnustukset puolin ja toisin vaikuttaisivat meidän väleihin. Olin niin kauan ajatellut, ettei Joel vastannut tunteisiin ja nyt, kun tiesin asioiden olevan toisin, en tiennyt mitä ajatella.

-Enhän mäkään tiennyt, että olin oikeasti ihastunut toiseen. Äläkä vaan syytä itseäsi siitä. Et sä olisi voinut sanoa tai tehdä mitään, mies tarrasi leukaani ja pakotti katsomaan silmiinsä. Koitin vastata siihen, vaikka teki mieleni väistää. Halusin selvittää pääni, ennen kuin osaisin suhtautua Joeliin. Aloin nousta ylös ja kaivaa vaatteita päälleni. Nyt oli pakko päästä lenkille, juosta ainakin Sorsapuistoon saakka.

-Mä lähden lenkille, totesin ja aloin vetää hihatonta paitaa ja capreja ylleni. Joel tajusi yksinolon tarpeeni ja häipyi olohuoneeseen. Meille molemmille teki nyt hyvää olla hetki omissa oloissa. Mulla ainakin riitti sulateltavaa.

 

Oli ihanan tuttua juosta Kalevasta kohti Tampere-taloa. Vaikka oli sunnuntai, niin Kalevanpuisto oli täynnä hellepäivän viettäjiä. Luultavasti Sorsapuistokin vilisi ihmisiä. Joensuussa olin juossut aina nopeasti kotiin, ettei Lari huomannut mun poissaoloani. Nyt nautin kiireettömästä lenkistä. Katselin rauhassa minulle niin tuttuja ja rakkaita maisemia. Hidastin vauhtini kävelyyn ennen Tampere-taloa. Ruellen musiikki takoi korvissa ja tuntui, että sama rytmi takoi myös sydämessäni. ”This is our time no turning back we could live we could live like legends”. Tuntuu sopivan tämän hetkiseen tilanteeseeni, ajattelin. Nyt tuntui olevan minun ja Joelin aika. Eikä siitä todellakaan ole paluuta. Mikään ei voisi muuttaa sitä, että Joel tiesi tunteistani. Tai sitä, mitä hän tuntee minua kohtaan. Se oli helvetin hämmentävää. Toisaalta olin iloinen, että mies tiesi kaiken ja toisaalta se, että tunteisiini vastataan, pelotti mua hitosti. En osannut määritellä mikä pelotti kaikista eniten. Etten osaisi suhtautua Joeliin samalla tavalla kuin ennen? Että menettäisin Joelin? Viimeisin vaihtoehto kyllä oli pois laskuista. En mä menettäisi parasta ystävääni. Olin pelännyt sitä niin paljon, etten ollut tajunnut kuinka paljon hänelle merkitsin. Yhtä paljon kuin hän merkitsi minulle. Hymyilin lähtiessäni juoksemaan kotiin ja Joelin luo.

sunnuntai, 18. marraskuu 2012

Ensilumen lumous

Seison ulkona kasvot taivasta kohden.
Ilmassa tuoksuu lumi.
Repaleisen pilven takaa
kuu heijastaa
valokiilan eteeni.

Astuessani valoon taivaalta
alkaa hiljalleen putoilla
lumihiutaleita.
Talven ensimmäiset hiutaleet
laskeutuvat hiuksiini ja kasvoilleni.
Yksi osuu nenänpäähäni.
Naurahdan ja pyyhkäisen
pisaran lapasellani pois.
Pyydystän yhden kielelleni. 

lauantai, 17. marraskuu 2012

Unohtamisen vaikeus

Henni heräsi omaan huutoonsa. Hän nousi istumaan ja hengitti syvään. Painajainen Jamista oli palannut. Henni nousi juomaan vettä ja vilkaisi samalla yöpöydällä olevaa kelloradiota. Sen numerot näyttivät puolta neljää aamuyöllä. Nainen huokaisi ja asteli keittiöön. Hörppiessään lasiaan tyhjäksi hän muisteli vajaan puolen vuoden takaisia tapahtumia.

 

Henni avasi rivitalokaksion ulko-oven postinippu sylissään. Ulos asti kantautuva musiikki kertoi Jamin olevan kotona.
- Säkin tulit, Jami tuli ovelle tuoksahtaen vienosti oluelle. Mies yritti suudella Henniä, mutta tämä väisti lahjakkaasti ja suukotti Jamia poskelle. Henni laski postin sylistään keittiön pöydälle ja meni vaihtamaan työvaatteet pois.
- Oliko rankka työpäivä? Jami tuli naisen taakse ja suukotti niskaan. Henni sulki silmänsä ja mietti miten kertoisi asiansa.

- No ei oikeastaan. Sä et ole tainnut edes päästä töihin saakka, Henni totesi ja sujautti paidan ylleen. Jamin silmät tummuivat uhkaavasti.

- No ei mua siellä kuitenkaan olisi tarvittu, mies tokaisi kylmällä äänensävyllä ja lähti makuuhuoneesta. Henni laski mielessään sataan ennen kuin meni keittiöön tarkastamaan päivän postisaaliin.
- Pakkohan sunkin on töissä käydä. Ei me voida elää ainoastaan mun palkalla, Henni huomautti istuutuessaan kahvimukin kanssa pöydän ääreen.
- Joo joo, älä taas aloita, kuului vastaus olohuoneesta. Nainen huokaisi ja keskittyi postikasaan. Hennin työ oli muutenkin stressaavaa, ei hän tarvinnut vielä lisästressiä kotiasioistakin. Työ sairaalan lastenosastolla ei ollut helppoa. Stressin määrää ei tarvittaisi enää lisäämään lähemmäs 30-vuotiasta aikuista miestä, Henni ajatteli avatessaan laskuja.
- Jami, sun on pakko ryhdistäytyä. Et sä voi elää noin, Henni sanoi mennessään olohuoneen ovensuuhun. Mies vilkaisi avovaimoaan sohvalta melko kiukkuisesti.
- Minähän elän miten haluan. Ei kukaan sitä määrää, Jamin ääni kuulosti vihaiselta. Henni perääntyi askeleen taakse päin.
- Siinä vaiheessa saat sitten asua yksinäsi. Minä en jaksa enää elättää aikuista miestä, hän sanoi kylmästi ja otti kultaisen sormuksen pois vasemmasta nimettömästään. Henni jätti sormuksen olohuoneen pöydälle, Jamin olutpullon viereen ja meni makuuhuoneeseen pakkaamaan.
- Mitä sä meinaat? Jami tuli ovelle ja piti sormusta sormiensa välissä. Henni kääntyi silmät leiskuen, mutta ääni oli kylmän rauhallinen.
- Meinaan sitä, että meidän juttu oli tässä. Minä en jaksa enää katsella, kun sä vain olet päivät kotona ja juot. Sä täytät muutaman kuukauden päästä 30, pitää sulla olla joku ote omasta elämästäsi, Henni sanoi ja kääntyi asettelemaan vaatteitaan matkalaukkuun.
- Ethän sä voi lähteä, Jamin ääni kuulosti uhkaavalta. Henni tunsi kuinka hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
- Ja miksen voi? Ei mua kukaan pakota elämään tuollaisen loisen kanssa, Henni sinkosi sanat Jamin kasvoille. Se oli kohtalokas virhe. Seuraava asia minkä Henni tiesi, oli kun hän makasi sängyllä pidellen kasvojaan. Hän tunsi jotain kuumaa ja kosteaa kädellään ja kun nainen katsahti käsiinsä, niissä oli verta. Henni nousi istumaan, tai ainakin yritti. Jami tönäisi häntä polvella selkään ja nainen makasi jälleen vatsallaan. Mies painoi polvensa Hennin selkään ja iski nyrkkinsä tämän alaselkään.
- Etkö sä ymmärrä, ettei mua jätetä noin vain? Jami sanoi kylmällä äänellä naisen korvaan ja poistui. Henni jäi makaamaan sängylle. Saatuaan kivun selässään kuriin hän nousi ja veti vaatteitaan kaapista sängylle. Tänne hän ei jäisi, tuon hullun luokse. Saatuaan tavaransa kasaan Henni etsi puhelimensa sängyn päiväpeiton mutkista ja lähetti viestin parhaalle ystävälleen. Jami oli sammunut sohvalle tyhjä pullo kädessään. Henni irrotti asunnon avaimen muista ja laski sen eteisen pöydälle. Siirrettyään laukkunsa ulkoportaille hän painoi oven kiinni takanaan. Se vaihe hänen elämästään oli ohi.

 

Henni havahtui muistoistaan puhelimen soidessa makuuhuoneessa. Kuka kumma soittaa tähän aikaan yöstä? Hän meni vilkaisemaan ja hymähti nähdessään soittajan.
- No terve, Henni vastasi ja istahti sängylleen.

- En kai mä herättänyt? Lassin ääni kuulosti hieman huolestuneelta. Henni hymyili itsekseen Lassin huolehtivaisuudelle.
- Et herättänyt. Painajainen Jamista jatkui taas, nainen huokaisi ja kaatui selälleen. Hän pystyi kuvittelemaan Lassin ilmeen kuullessaan asiasta. He olivat tutustuneet ammattikoulussa kummankin opiskellessa lähihoitajaksi. Henni oli ollut huonetoverinsa mukana muutamissa pirskeissä, joissa Lassikin oli ollut. He olivat jutelleet ja tutustuneet. Monet olivat kyselleet, että onko heidän kahden välillä jotain säpinää. Totuus kuitenkin oli, että ei ollut. He olivat vain hyviä ystäviä ja se ystävyys oli kestänyt jo muutaman vuoden. 
-Yritä nyt jo unohtaa se ääliö. Sun pitäisi päästä tuulettumaan. Mitä jos lähdettäisi viikonloppuna viihteelle? Johannes ilmoitti aiemmin illalla, että ne on Niinan kanssa menneet kihloihin ja juhlat on viikonloppuna. Käydään siellä, niin säkin saat muuta ajateltavaa, Lassi ehdotti.
- Pitää miettiä. Mä en muista miten työvuorot menee, Henni vastasi ympäripyöreästi. Nainen ei ollut varma, haluaisiko tavata ammattikoulun aikaista luokkatoveriaan. Johannes ja Niina kuitenkin olisivat niin ällöttävän rakastuneen näköisiä, ettei Henni kestäisi sitä. Kaikki kipeät muistot kuitenkin vain palaisivat liian voimakkaina mieleen.
-Mutta palataan asiaan huomenna. Sullahan on vapaata? Lassin ääni katkaisi Hennin ajatukset.
- Joo on. Katsellaan. Öitä, hän vastasi ja katkaisi puhelun.

 

Henni oli töissä tauolla Lassin ja muutaman muun työkaverin kanssa. He olivat henkilökunnan tupakointipaikalla sairaalan sisäpihalla. Lassi ja Perttu vitsailivat ja Henni ja vanhempi hoitaja Marja hymyilivät poikien jutuille. Marja lähti jo takaisin töihin, mutta nuoriso jäi vielä nauttimaan lämpimästä huhtikuun päivästä. Henkilökunnan ovi kävi, mutta kukaan ei välittänyt. Siitä kulki jatkuvasti porukkaa.
- Täällä se mun Henni vain istuu rakastajiensa kanssa, ääni sanoi Hennin takaa. Miehen ääni oli liiankin tuttu Hennille. Jami.
- Ei pojat mun mitään rakastajia ole. Ja entä sitten vaikka olisivatkin? Se ei kuulu enää sulle, Henni pyrki sanomaan mahdollisimman tyynesti. Jami siirtyi Hennin eteen ja nainen tunsi Lassin olevan valmiina käymään Hennin ex-avomieheen käsiksi. Henni laski kätensä Lassin käsivarrelle varoittavasti. Hän näki saman tien, että Jami ei ollut selvin päin ja nainen tiesi, että silloin tämä oli vaarallisimmillaan.
- Kyllä kuuluu. Sä olet mun nainen, Jami otti uhkaavan näköisenä askeleen eteenpäin kohti Henniä ylimielinen virne kasvoillaan.
- Mun luota kun ei noin vain lähdetä, mies uhkasi ja tarttui Hennin käsivarteen kiinni. Perttu nousi ylös.
- Jospa Jami lähtisit kotiin nukkumaan pääsi selväksi, Perttu laski kätensä miehen olkapäälle. Jami riuhtaisi olkapäänsä vapaaksi.
- Mä en lähde mihinkään ilman Henniä. Se kuuluu mulle ja te runkkarit ette siihen koske, Jami tönäisi Perttua vapaalla kädellään ja kiskaisi Henniä kädestä.
- Helvetin hullu, päästä irti! Henni huusi ja huuto varmasti kuului sisälle saakka. Jami kuitenkin vain kovensi otettaan.
- Sä lähdet mun mukaan. Mä päätän koska meidän suhde on ohi, Jami korotti ääntään ja ennen kuin Henni edes tajusi, miehen käsi oli osunut hänen poskeensa. Nainen piteli poskeaan ja juuri ja juuri tajusi, että hänen käsivartensa oli vapaa. Lassi oli käynyt Jamiin käsiksi ja Perttu oli kadonnut jonnekin. Kohta Henni sai tietää mihin. Mies oli käynyt hakemassa sairaalan vartijat ja nyt nämä tarttuivat Jamiin ja raahasivat tämän pois.
- Henni oletko sä kunnossa? Pertun mukana tullut Marja kysyi istuessaan naisen viereen. Marjalla oli mukana jäitä ja hän painoi ne varovaisesti nuoren työtoverinsa poskelle. Henni hätkähti kylmän kohdatessa hänen kuumottavan poskensa. Hän katseli pitäen jääpussia poskellaan kuinka vartijat raahasivat hänen menneisyytensä pois.

 

Henni heräsi tuntiessaan kyynelien valuvan poskillaan. Koskahan nämä loppuvat? Henni mietti pyyhkiessä poskiaan. Joutuisiko hän kärsimään näistä loppuelämänsä? Henni ei uskaltanut enää nukkua vaan otti huovan sängyn jalkopäädystä ja lähti parvekkeelle istumaan.

 

Auringon luodessa ensimmäisiä säteitä Henni hätkähti hereille parvekkeen rottinkituolista. Kello ei voinut olla vielä paljon, kadut olivat vielä tyynen rauhallisia. Nainen kietoi huopaa paremmin ympärilleen ja nautti hiljaisuudesta. Hetken istuttuaan hän nousi ja meni sisälle. Hän napsautti kahvinkeittimen päälle ja meni suihkuun. Henni käänsi suihkun päälle ja istahti vesiputouksen alle. Hän nojasi päätään seinään ja tuijotti ovea. Ahdistus rintakehässä alkoi pikkuhiljaa hellittämään. Nainen huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Hän kuitenkin avasi ne salamannopeasti, sillä silmien sulkeutuessa näkyi Jamin kasvot ylimielisessä virneessä. Henni nosti kasvonsa veden alle, ikään kuin pyyhkien kuvan mielestään. Miksi unohtamisen täytyy olla näin vaikeaa? Henni kyseli itseltään. Vaikka kyllä hän sen muutenkin tiesi. Jami oli hänen todellinen ensirakkautensa, mies jonka rinnalla hän oli kuvitellut olevansa vielä vanhuksenakin. Ja sitten se unelmien mies olikin paljastunut humalassa ollessaan väkivaltaiseksi. Vaikka olihan Jami oli ennenkin häntä tarttunut kädestä kiinni melko lujasti suuttuessaan, mutta ikinä ei ollut konkreettisesti lyönyt. Henni nousi suihkun lattialta ja pesi itsensä nopeasti. Hän kietoi pehmeän kylpytakin ympärilleen, pyyhkeen vaaleiden hiustensa peitoksi ja meni makuuhuoneeseen. Siellä hän puki nopeasti vaatteet ylleen, jättäen kuitenkin pyyhkeen hiuksiensa suojaksi. Henni meni paljain jaloin keittiöön, nappasi kahvimukin pöydällä olevasta telineestä ja kaatoi siihen kahvia. Mukin kera nainen meni takaisin parvekkeelle ja taiteili jalat alleen tuolissa. Henni siemaili kahviaan ja nautti viileästä aamuauringosta. Hän hymähti itsekseen. Tälläisinä hetkinä tuntui siltä, että maailma olisi hyvä ja kaikki pahuus olisi kadonnut. Kunpa olisikin. Henni tunsi kyyneleiden jälleen polttavan silmäkulmiaan. Ei, hän ei enää itkisi, Henni päätti ja räpytteli kyyneleet pois. Jamin takia kyyneleet olivat virranneet hänen poskillaan ihan riittävästi. Oli aika katsoa eteenpäin ja kohti tulevaisuutta. Valoisampaa sellaista.

 

  • Kirjoittaja tekstien takana

    Ikuinen pessimisti ja omasta kirjasta haaveileva.